Aikuisten oikeesti - kasva jo aikuiseksi! Tuo "aikuisuus" on ollut aina jotenkin hämmentävä termi. Aikuisten kun pitäisi olla viisaita, esimerkillisiä, kypsiä yksilöitä, jotka kykenevät tekemään itsenäisiä päätöksiä ja seisomaan niiden takana. Suunnilleen tuollaisen kuvan minä pienenä Ihmeellisistä Aikuisista sain, ja silmät kiiluen palvoin noita viisaita olentoja, ja haaveilin tulevani itse joskus samanlaiseksi. Tuota propagandaa aikuisuudesta levittivät luonnollisesti aikuiset itse.
Nyt nämä aikuisuus-pohdinnat ovat taas pinnalla, kun mediassa esiintyvät, päätäntävaltaiset aikuiset kuraavat tuota lapsuuteni mielikuvaa. Ja toki omalta osaltani asia myös pohdituttaa, kolmen lapsen 22-vuotiasta äitiä kun joku voisi jo aikuiseksi luulla. Ongelma onkin siinä, etten tosiaan tunne itseäni tuon tittelin arvoiseksi. Olen kaukana niistä puolueettomista kärsivällisyyden perikuvista. Kiukuttelevat lapset saavat pinnani palamaan. Mutisen ärsyttävistä tyypeistä. Olen huono rahan kanssa. En aina kohtele toisia, niin kuin toivoisin itseäni kohdeltavan. Että näine kaikkine puutteineni (joita listautuisi vielä sadoittain) en kai voi olla aikuinen.
Silloin, kun teini-ikäisenä juttelin maailmanparannus-juttujani, todella satutti, kun "aikuiset" eivät ottaneet tosissaan, nauroivat vain - ja sanoivat, että "tajuat sitten, kun olet aikuinen". Jos nyt olen aikuinen, niin ei, en tajua vieläkään. Ymmärrystä on kerääntynyt, mutta yhä edelleen haaveilen mailmanrauhasta.Sitä ymmärrystä on tullut myös aikuisten toimintaa kohtaan. Isot ihmiset keksivät sadun siitä, miten heidän elämänsä ja asemansa on jotenkin saavuttamisen arvoista ja hienoa. Karu totuus - ei se aikuisuus kovin kummoista ole. Mutta kukapa aikuinen sen nyt myöntäisi?
Aikuisuuden mukana tuntuu tulevan joku jännä tarve olla oikeassa. Oman egon ylläpito on niin tärkeää, että "anteeksi" on lähes kirosana, ja se, että myöntäisi olevansa väärässä tai tietämätön, ei tule kuuloonkaan. Koska Aikuiset eivät tee virheitä.
Nuorien ihmsten olisi äärimmäisen tärkeää seurata aikuisten toimia pintaa syvemmältä, nähdä ne virheetkin - katsoa eduskunnan kyselytuntia, miten aikuiset ihmiset nokittelevat ja haukkuvat toisiaan paljon pahemmin kuin lapset hiekkalaatikolla. Miten aikuiset laittavat sotia pystyyn - marssittavat toisia ihmisiä kuolemaan, koska iso ego vaatii enemmän tilaa kartalla. Miten äiti hermostuu isälle, kun se ei osallistu kotitöihin. Miten opettaja suosii jotain tiettyä oppilasta. Miten vanhemmat eivät hyväksy lapsensa erilaisuutta. Miten keski-ikäinen vetreä mies ei anna bussissa tilaa vanhukselle. Nuoko ovat aikuisia? Niitäpä nuo.
Itse olen pähkäilyissäni päätynyt siihen tulokseen, että aikuisuus on nimi tietylle ajanjaksolle ihmisen elämässä - aikuisuus on matka. Lopulta toivottavasti päätyy sitten lähemmäs tuommoista "täydellistä aikuista" kuin matkan alkaessa. Itseni määrittelisin siis aikuisuuden matkan ensiaskelmille - äärimmäisen puutteellisena ihmisenä, joka toivottavasti kehittyy paremmaksi. Ihailen sellaisia aikuisia, jotka eivät heitä "olen aikuinen, joten tiedän" -korttia pöytään ensimmäiseksi keskustellessaan lapsen/nuoren kanssa. Aikuisia, jotka kohtaavat eri-ikäiset ihmiset vertaisinaan, eivätkä asetu muiden yläpuolelle. Aikuisia, jotka myöntävät tehneensä virheen ja pyytävät anteeksi.
Nuoret ovat arvokkaita ja viisaita. Heidän äänensä jää liian usein aikuisten mölyn jalkoihin. Sydämestäni toivon, että seuraava sukupolvi on edeltäjiään parempi, ottaa vanhempien virheistä opikseen.
Ja meillä aikuisilla on velvollisuus näyttää hyvää esimerkkiä!
