Istuin tänään kolme tuntia kuuntelemassa kannabis-aiheista luentoa, joka oli tarkoitettu pääasiassa opettajille ja terveydenhoitajille. Puhumassa oli useita ammattilaisia, jotka aiheen kanssa ovat tekemisissä - mm. lääkäri, poliisi ja nuorisotyöntekijä. Siellä sitten kerrottiin ja pohdittiin keinoja, joilla nuorison saisi pidettyä erossa ko. päihteestä. Opin paljon uutta, mutta toisaalta myös petyin. Kun yksi totesi, ettei vanha "pelottelutaktiikka" toimi, niin toinen antoi vinkkejä ja dioja k.o. taktiikan toteuttamiseen. Poliisi suositteli lastensuojeluilmoituksen tekemistä, jos nuorella on kannabis-aiheisia koruja. Mainitsi vielä, että on hyvä seurata tilannetta, jos nuori innostuu rastafarien väreistä tai Bob Marleyn musiikista. MITÄ?!
Se, mikä mielestäni on koko ehkäisevän päihdetyön avainasemassa, mainittiin sivulauseissa - itseluottamuksen kohottaminen ja itsetunnon vahvistaminen. Opettajat kokevat päihdevalistuksen haastavana, sillä nykynuoret tietävät päihdefaktaa ihan erilailla kuin ennen. Lienee varsin tyypillistä, että oppilas haastaa opettajaa "tupakka ja alkoholi tappaa, kannabis ei", "porkkanaankin tukehtuu todennäköisemmin kuin kuolee kannabikseen" ja "miksi se on joissain maissa laillista, jos se kerta on niin vaarallista" -argumenteilla, joihin opettajan olisi hyvä valmistautua etukäteen.
Mitä jos koulut panostaisivatkin itsetunto-valmennukseen? Ilman sen kummempaa tilastofaktaa, pitkälti omalla mututuntumalla ja elämänkokemuksella väittäisin, että usein masennuksen, päihdeongelmien ja syrjäytymisen taustalla vaikuttaa itsetunnon ja itseluottamuksen puute. Hyväksynnän hakeminen, kyseenalaisin keinoin, ei ole itsessään se ongelma, vaan oire. Ryhmäpaineella on valtava voima.
Mitä meidän sitten pitäisi tehdä? Mitä meistä joka ikinen voi tehdä, joka päivä? Valaa itseluottamusta nuoriimme. Sen ei tarvitse välttämättä olla edes sanoja - ystävällinen hymy saa saajansa kokemaan itsensä hymyn arvoiseksi. Kehu ja kiitos nuoren kauniista eleestä, hyvästä yrityksestä, avuliaisuudesta tai mistä vaan positiivisesta vahvistaa nuoren itseluottamusta - minä olenkin hyvä tällaisena. Nuorten kanssa toimii samat raamit kuin muutenkin elämässä - kohtele nuorta, niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan. Nuorelle ihmiselle on äärimmäisen tärkeää tulla kuulluksi ja hyväksytyksi. Nuoren mielipide on ihan yhtä arvokas kuin omasi, vaikka ette olisikaan samaa mieltä.
Positiivinen vahvistaminen ei mielestäni ole vain kasvatusmalli, vaikka sitä sellaisenakin pidetään. Mielestäni se voisi olla jokaisen ihmisen elämäntapa. Tiedätkö sen tunteen, kun joku kiittää työpanoksestasi, tai kehuu kampaustasi? Pienellä kommentilla, joka ei antajaltaan vaadi kuin pari sanaa, saa toisen hymyilemään loppupäiväksi. Eikö se ole sen arvoista? Positiivisen palautteen antaminen on mielestäni yhtä mukavaa kuin sen saaminen - toisen ilahtuminen omista, rehellisistä sanoista on palkitsevaa.
Velvollisuus ja kunnia auttaa ja tukea nuoria on meillä aikuisilla. Jos oma asenteesi nuoria kohtaan on "puhun niille seuraavaksi kun ne ovat parikymppisiä" kannattaa kaivella muistin sopukoista se oma teini-minä, ja jutella sille hetkinen. Nimittäin, se teini-minä onkin ainoa, jonka elämän olet elänyt ja jonka pään sisällä olet ollut. Jokainen meistä on ympäristönsä ja historiansa summa. Nuoren rakentama kova ulkokuori johtuu aina jostain. Ei siitä, että tämä nyt haluisi olla paha ja ilkeä. Useammin siitä, että sisällä on jotain niin herkkää ja haavoittuvaista, jota joskus on loukattu, että sitä pitää suojella.
Nuoret ovat mahtavia. Me emme voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta voimme antaa nuorillemme mahdollisimman hyvät lähtökohdat ja työkalut tulevaisuutta varten. Antaa heille jotain paljon arvokkaampaa kuin kaikki maailman materia - itseluottamusta, itsetuntoa, itsekunnioitusta. Kun nuo ominaisuudet ovat kohdillaan, on helpompi tehdä järkeviä ratkaisuja elämässä. Itseään on helpompi suojella, kun kokee itsensä sen arvoiseksi. Ja jokainen meistä on yhtä arvokas - sinä, minä ja se kaupan kulmalla notkuva mahtava nuori.
