Jospa kysyisit, mitä kuuluu?

Rautavaaran tapahtumat ovat kuohuttaneet koko Suomea. Syystäkin. Tämänkin suhteellisen puheliaan ihmisen ensireaktio oli muutama hiljainen kirosana ja itku. Kolmen lapsen äitinä, jonka lapsista kaksi on suunnilleen samanikäisiä kuin turmassa menehtyneet, tämä onnettomuus riipaisi syvältä. Käsittämättömyyden, vihan ja surun tunneaallot on lipuneet mielessä vuoronperään. Iltalehden tuorein otsikko asian tiimoilta sai jo niskakarvat pystyyn: "Tästä syystä äiti tappaa lapsensa". Oikeasti, ihan oikeasti? Tahdikkuuden multihuipentuma.

Viikko sitten koiranpentumme onnistui tiputtamaan läppärimme, lopputuloksena risa kovalevy, jossa oli tottakai ainoat kappaleet vuoden valokuvista, sisältäen toki kaikki kuvat kuopuksestamme, sairaalakuvista lähtien. Kuvien menetys on sapettanut suunnattomasti. Rautavaaran tapahtumat palauttivat sitten karulla tavalla asiat tärkeysjärjestykseen. Meillä ei ole kuvia (tai on itseasiassa niitäkin muutamia facebookissa tallessa..), mutta meillä on lapset. Rautavaarassa menehtyneiden lasten isille jäi vain valokuvat. 

Tänään mietin, miten onnellinen ja onnekas olenkaan. Ja kuinka usein sitä sortuu pitämää kaikkea itsestäänselvyytenä, samalla kun perheestä ja ystävistä nauttiminen jää jonnekin kiireiden ja stressin jalkoihin. Ja sitten sitä vasta pysähtyy, kun joku asia tai tapahtuma siihen pakottaa. Ei sen niin pitäisi mennä. 

Niitä kolmea lasta ja äitiä ei mikään tuo takaisin. Mutta nykyhetkeen ja tulevaan meillä on vielä vaikutusvaltaa. Nyt pitäisi ottaa opikseen. Poistua omasta kuplasta, ja kysyä siltä vierustoverilta bussissa - mitä sinulle kuuluu? En sano, että kuulumisten kysely ja kanssaihmisistä kiinnostuminen koko maailmaa pelastaisi. Mutta ei siitä haittaakaan ole. Yksin jääminen on vaarallista. Kaksin on kevyempää. 

Eräs luennoitsija hiljattain kertoi, miten työelämässä verkostoituminen on kaiken a ja o. Verkostot vaativat ylläpitoa, johon hän esitti esimerkin siitä, miten kyselee työpaikallaan ja tapahtumissa ihmisten kuulumisia. Juttu jatkui: "Kerran vaan on on käynyt huonosti. Kyselin kuulumisia mieheltä, jonka vaimo oli juuri saanut kuulla olevansa vakavasti sairas."

Kävi huonosti?! Ei, kuulumisia ei pidä kysyä taka-ajatuksena oma hyötyminen siitä jollain tavalla. Kuulumisia kysellään, koska sinä olet ihminen, samoin kuin se tyyppi siinä vieressäsi. Kuulumisia kysellään, koska yksin jääminen on syvältä, koska jokaisella on joskus paha olla. Tunne siitä, että jotain kiinnostaa ja joku välittää, kantaa pitkälle. Kysymällä kuulumisia, pienillä teoilla, voi katkaista syöksykierteen. Estää jotain traagista, epätoivoista ja lopullista. Se ei vaadi paljon, mutta voi vaikuttaa valtavasti. Mitä sinulle kuuluu? 

Iso huijaus aikuisista

 Aikuisten oikeesti - kasva jo aikuiseksi! Tuo "aikuisuus" on ollut aina jotenkin hämmentävä termi. Aikuisten kun pitäisi olla viisaita, esimerkillisiä, kypsiä yksilöitä, jotka kykenevät tekemään itsenäisiä päätöksiä ja seisomaan niiden takana. Suunnilleen tuollaisen kuvan minä pienenä Ihmeellisistä Aikuisista sain, ja silmät kiiluen palvoin noita viisaita olentoja, ja haaveilin tulevani itse joskus samanlaiseksi. Tuota propagandaa aikuisuudesta levittivät luonnollisesti aikuiset itse.

Nyt nämä aikuisuus-pohdinnat ovat taas pinnalla, kun mediassa esiintyvät, päätäntävaltaiset aikuiset kuraavat tuota lapsuuteni mielikuvaa. Ja toki omalta osaltani asia myös pohdituttaa, kolmen lapsen 22-vuotiasta äitiä kun joku voisi jo aikuiseksi luulla. Ongelma onkin siinä, etten tosiaan tunne itseäni tuon tittelin arvoiseksi. Olen kaukana niistä puolueettomista kärsivällisyyden perikuvista. Kiukuttelevat lapset saavat pinnani palamaan. Mutisen ärsyttävistä tyypeistä. Olen huono rahan kanssa. En aina kohtele toisia, niin kuin toivoisin itseäni kohdeltavan. Että näine kaikkine puutteineni (joita listautuisi vielä sadoittain) en kai voi olla aikuinen.

Silloin, kun teini-ikäisenä juttelin maailmanparannus-juttujani, todella satutti, kun "aikuiset" eivät ottaneet tosissaan, nauroivat vain - ja sanoivat, että "tajuat sitten, kun olet aikuinen". Jos nyt olen aikuinen, niin ei, en tajua vieläkään. Ymmärrystä on kerääntynyt, mutta yhä edelleen haaveilen mailmanrauhasta.Sitä ymmärrystä on tullut myös aikuisten toimintaa kohtaan. Isot ihmiset keksivät sadun siitä, miten heidän elämänsä ja asemansa on jotenkin saavuttamisen arvoista ja hienoa. Karu totuus - ei se aikuisuus kovin kummoista ole. Mutta kukapa aikuinen sen nyt myöntäisi?

Aikuisuuden mukana tuntuu tulevan joku jännä tarve olla oikeassa. Oman egon ylläpito on niin tärkeää, että  "anteeksi" on lähes kirosana, ja se, että myöntäisi olevansa väärässä tai tietämätön, ei tule kuuloonkaan. Koska Aikuiset eivät tee virheitä.

Nuorien ihmsten olisi äärimmäisen tärkeää seurata aikuisten toimia pintaa syvemmältä, nähdä ne virheetkin - katsoa eduskunnan kyselytuntia, miten aikuiset ihmiset nokittelevat ja haukkuvat toisiaan paljon pahemmin kuin lapset hiekkalaatikolla. Miten aikuiset laittavat sotia pystyyn - marssittavat toisia ihmisiä kuolemaan, koska iso ego vaatii enemmän tilaa kartalla. Miten äiti hermostuu isälle, kun se ei osallistu kotitöihin. Miten opettaja suosii jotain tiettyä oppilasta. Miten vanhemmat eivät hyväksy lapsensa erilaisuutta. Miten keski-ikäinen vetreä mies ei anna bussissa tilaa vanhukselle. Nuoko ovat aikuisia? Niitäpä nuo.

Itse olen pähkäilyissäni päätynyt siihen tulokseen, että aikuisuus on nimi tietylle ajanjaksolle ihmisen elämässä - aikuisuus on matka. Lopulta toivottavasti päätyy sitten lähemmäs tuommoista "täydellistä aikuista" kuin matkan alkaessa. Itseni määrittelisin siis aikuisuuden matkan ensiaskelmille - äärimmäisen puutteellisena ihmisenä, joka toivottavasti kehittyy paremmaksi. Ihailen sellaisia aikuisia, jotka eivät heitä "olen aikuinen, joten tiedän" -korttia pöytään ensimmäiseksi keskustellessaan lapsen/nuoren kanssa. Aikuisia, jotka kohtaavat eri-ikäiset ihmiset vertaisinaan, eivätkä asetu muiden yläpuolelle. Aikuisia, jotka myöntävät tehneensä virheen ja pyytävät anteeksi.

Nuoret ovat arvokkaita ja viisaita. Heidän äänensä jää liian usein aikuisten mölyn jalkoihin. Sydämestäni toivon, että seuraava sukupolvi on edeltäjiään parempi, ottaa vanhempien virheistä opikseen.

Ja meillä aikuisilla on velvollisuus näyttää hyvää esimerkkiä!

Historia huutaisi, jos osaisi.

Historiaa lienee opiskellut jokainen jonkun verran. Kunpa olisimme myös oppineet siitä sen, ettei kannata ehdointahdoin tehdä uudestaan nitä virheitä, jotka on jo virheiksi todettu. Hakkaamalla päätä seinään on saatu kuhmu aikaisekisi jo vuosisatoja sitten, ja niin vaan täytyy edelleen koittaa, josko tänään ei tulisi. Nyt olisikin harvinaisen hyvä hetki näyttää, että me olemme lukeneet läksymme, ja toimimme viisaammin. 

Meitä, jotka eivät ole eläneet sotivassa maassa, on jo useampi sukupolvi. Toivon sydämeni pohjasta, että tästä tulisi jatkumo - ettei 2010-luvun sotalapsen tarvitsisi kirjoittaa blogia. Ei suomalaisen sotalapsen yhtään sen enempää kuin venäläisenkään. Ikävä kyllä niitä tämän päivän sotalapsia on - nyt pitäisi toimia heidän eteensä, eikä aiheuttaa miljoonia uusia traumatisoituneita, loukkaantuneita tai kuolleita pieniä ihmisiä. Jokaisella lapsella on oikeus hyvään lapsuuteen - meillä aikuisilla ei todellakaan ole oikeutta riistää sitä. 

Olisi jo aika päästä kansalaisuuden yläpuolelle. Sillä, onko suomalainen, englantilainen, italialainen, amerikkalainen tai venäläinen, on loppujen lopuksi varsin vähän merkitystä, kun vaihtoehtona on kuollut, vammautunut, leski, orpo, lapsensa menettänyt tai koditon. Pitäisi päästä yli reviireistä, katsoa syvemmälle - ihmisyyteen. Joskus lukiossa tehtiin harjoitus, missä piti luetella asioita/ominaisuuksia mitä minä olen - ennen kansalaisuutta tulee omassa listassani pitkä litania tärkeämpiä asioita, kuten; äiti, avovaimo, tytär, lapsenlapsi, ystävä..ja monta muuta. Ne ovat niitä asioita, joiden puolesta haluan tehdä kaikkeni - tukemalla, auttamalla, kuuntelemalla ja puhumalla. Tappamalla, kiduttamalla ja tuhoamalla ei saa mitään hyvää aikaiseksi. 

Meitä tuskin on syyttäsuotta luotu planeetan älykkäimmiksi otuksiksi. Jokaisella lajille on annettu tietyt resurssit, joiden mukaan toimia. Paremmat resurssit tarkoittavat enemmän taitoja, mutta myös enemmän vastuuta. Ihmiset laiminlyövät vastuunsa jatkuvasti. Meillä on tieto ja taito rakentaa ja tuhota - miksi valitaan se jälkimmäinen? 

Tässä ei nyt todellakaan ole syytä, aikaa eikä resursseja pitää mitään lauman (planeetta Maan) johtajakamppailua (kuka voittaa Maan herruuden)! Tutkijat ovat lyöneet tiskin sen faktan, että meidän jälkeläiset kuolevat tälle planeetalle, jollemme me tee muutosta. Ja ei, muutos ei toimi ihan sillälailla, että tapetaan kaikki - kyllä me pystymme parempaan. Siis - nyt jos koska on aika tehdä yhteistyötä, sitä tarvitaan enemmän kuin koskaan. Mutta olemme huolestuttavasti luisumassa ihan päinvastaiseen suuntaan. Lopetetaan se, vielä kun ehditään. 

Pienistä puroista muodostuu joki. Tämä olisi hyvä muistaa silloin, kun tuntuu, ettei yhdellä ihmisellä mielipiteineen ole merkitystä. Yksittäisiä ihmisiä kuitenkin on kautta historian ollut aikaansaamassa ja johtamassa paljon pahaa ja paljon hyvää. Ihmisen kyky toimia ja vaikuttaa ei vaadi erityistä yhteiskunnallista asemaa - niin ei ainakaan saisi olla. Ja siitä päästäänkin taas siihen pääpointtiini. Maailmassa on jo paljon pahaa, paljon epäkohtia - korjataan ne, eheytetään, rakennetaan. Ei tehdä lisää pahaa, eihän? 

Tervehenkisessä kilpailussa ei ole mitään vikaa (se, että laittaa muita ihmisiä kuolemaan, ei ole tervehenkistä). Pakotteiden sijaan voitaisiin skabata vaikka siitä, ketä saa kuljetettua eniten ruoka-apua, rokotteita ja puhdasta vettä pakolaisleireille. Tai siitä, kuka saa soviteltua eniten sotia (eikä saa huijata aloittamalla itse sodan). Jos sota kuitenkin alkaisi - mitä jos sotilaat kisaisivatkin siitä, kuka jaksaa tanssia Gangnam Stylea pisimpään? Kuka siinä sitten sotia ehtisi ja haluaisi. 

Tämän kirjoitin eritoten äitinä, joka haluaa antaa lapsilleen paremman tulevaisuuden. Avovaimona, tyttärenä, lapsenlapsena ja ystävänä joka ei halua menettää rakkaitaan. Ja myös sielunsiskona niille naisille, jotka asuvat eri valtioissa, mutta kantavat tismalleen samoja haaveita ja pelkoja. 

Syntytarina

Minä olin aikanani niitä lapsia, jotka opittuaan puhumaan, eivät lopettaneet. Höpötin sujuvasti (tai en niin sujuvasti, mutta pitkästi) asiasta kuin asiasta, sopivissa ja sopimattomissa tilanteissa.Vaikka niiden "Annu kertoo" (eli hölöttää tunnin putkeen esitellen mummulan pihaa ja sen "hyvälaatuisia" ja "ei niin hyvälaatuisia" kukkia) -videoiden kuvaamisesta on vierehtänyt kohta likemmäs 20 vuotta, ei sanatulva osoita hiipumisen merkkejä. Niinpä vihdoin on aika saada tämä (hyvin pitkään muhinut) ajatus blogista toteutukseen.

Nimeä tälle ehdin pyöritellä myös varmasti likemmäs vuoden. Lopulta päädyin lyhyeen ja ytimekkääseen Ytimeen, heh. Olen siis halunnut löytää jonkun kanava mihin kaataa kaiken sen "syvällisen pohdiskelun" mitä jostain sisältäni kumpuaa, toivottavasti tämä blogi palvelee siinä. Tarkoituksenani on kirjoittaa pienistä&suurista asioista, teoista, ajatuksista ja ilmiöistä, jotka yhdessä muodostavat elämän ytimen. 

Ajatusmaailmaani (ja blogin tulevaa sisöltöä) hieman raottaakseni - minä uskon ihmisiin, yhteisöllisyyteen, yhteistyöhön, tahdonvoimaan, tasa-arvoon, ymmärykseen, onnellisuuteen, oikeudenmukaisuuteen ja vaikka mihin hyvään. Haaveilen maailmanrauhasta, siitä että että jokaisen ihmisen olisi hyvä olla ja elää. Olen väsynyt välinpitämättömyyteen, itsekkyyteen, omahyväisyyteen ja lannistamiseen. 

Olenko naiivi? Tulenko vain tippumaan korkealta, enkö elä tässä maailmassa? Hyvyyteen uskomisessa ja sen eteen toimimisessa ei ole mitään naurettavaa. Päinvastoin, ilman hyvyyttä, ymmärrystä ja hyväksyntää tämän ihmiskunnan käy vielä köpelösti. Jonkun viisaamman sanoin  - ilman pilvilinnoja ei voi rakentaa mitään linnoja. Jääthän kuulolle! :)