Rakkaudesta eläimiin

Isovanhempieni newfoundlandinkoira Bitja oli paras ystäväni ollessani lapsi. Bitjalla oli aina aikaa puuhata kanssani. Muistan hyvin elävästi, miten olin kesällä ulkona kyykyssä harjaamassa kivetystä, ja yhtäkkiä valtavat tassut olivat edessäni - Bitja tuli siihen yläpuolelle kurkkimaan, mitä puuhaan. Olin niin pieni - ja koira niin suuri, että mahduin kyykyssä sen vatsan alle.

Kotona meillä ei ollut lemmikkejä - vanhemmat onnistuivat hyvin ignooraamaan noin 15 vuoden anelun, vakuuttelun ja vaatimisen. Pikkusiskoni sai ostaa koiran samoihin aikoihin, kun minä muutin pois kotoa. Olin sitten koko lapsuuteni niitä tyttöjä, jotka kaverin luona pyytävät "voitaisko leikkiä teidän koiran kanssa?"

Tämän meidän perheen ensimmäinen lemmikki tuli vähän puolivahingossa. Muutimme nykyiseen kotiimme mieheni ja pojan kanssa - nurkissa pyöri tiivisti kissa, jota aloimme ruokkimaan. Myöhemmin selvisi, että kissa kuului entisille asukkaille. Yhdessä heidän kanssaan sitten sovittiin, että koska kissa oli tullut takaisin vanhaan kotiinsa, niin saa meidän puolesta jäädä tänne. Niin meille muutti Muumi. Noin vuoden päästä aloin pohtimaan, että kissakaveri Muumille voisi olla paikallaan - ja niin hainkin sievän kissanpennun, Myyn, meille. Odotin tuolloin meidän vanhempaa tytärtä - Myy nukkui raskausvatsani päällä päivittäin.

Koirakuume iski minulle viime syksynä, kun nuorempi tytär oli vajaan vuoden. Pian tehtiinkin parin tunnin ajoreissu Ikaalisiin, ja tuotiin tuomisina sekarotuinen koiranpentu, Peppi. Alkuvuodesta totesin, että Pepinkin olisi hyvä saada lajitoveri. Pienen etsinnän jälkeen löytyi Elvis - 2v sekarotuinen. Lisäksi omistan ystäväni kanssa puoliksi eestinhevosen.

Tämä eläinlauma aiheuttaa usein hämmennystä ja "teillähän on pieniä lapsiakin" -kysymyksiä. Toisinaan tekisi mieli sanoa, että juuri siksi meillä on eläimiäkin - ei tässä ole mitään vastakkainasettelua, päinvastoin! Lapset ja eläimet ovat mitä oivallisinta seuraa toisilleen. Lemmikki opettaa lapselle tärkeimpiä elämäntaitoja - ja eläimet nauttivat lasten seurasta.

Meidän koirilla on niin mahdottomat hermot, että ne vievät pinnan pituudessa allekirjoittanutta mennen tullen. Kolmesta lapsesta lähtee paljon ääntä ja liikettä, mutta nuo karvaiset vaan pötköttävät tyytyväisenä stressaantumatta. Kuopus on vielä niin pieni (mutta nopea) että ei ole ihan sisäistänyt eläinten käsittelyn etikettiä - niinpä kuonosta vääntäminen, huulesta kiskominen ja "ratsastaminen" on koettu monta kertaa. Ja silti nuo suhtautuvat edelleen yhtä luottavaisen ymmärtävästi tuohon ipanaan. Käsittämätöntä.

Eläinten käyttö terapiassa on vielä varsin vähäistä verrattuna siihen kaikkeen potentiaaliin, mitä niistä löytyisi. Jos jokaisella lapsella olisi eläinystävä, olisi lasten ja nuorten hyvinvoinnin tilanne huomattavsti parempi - näin uskon. Tämä on niitä asioita, mitä olen halunnut omille muksuilleni mahdollistaa. Kaikki rahanmeno ja vaivannäkö maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin - esimerkiksi juuri tänään, kun vietimme sadepäivää sohvalla pötkötellen. Koirat makoilivat lasten kanssa, ja tytöt kikattivat kun Peppi nuoli heidän kasvojaan. Tuollaiset hetket rakentavat pienillekin lapsille niitä positiivisia tunnemuistoja ja saavat äidin sydämen pakahtumaan onnesta.

Nuoren arvokkaat ajatukset

On hassua, miten joku asia voi jäädä vaivaamaan vuosikausiksi. Monet riidat ja loukkaukset ovat painuneet unholaan - mutta se aliarviointi ja ylenkatsonta, mitä nuorena sain aikuisilta osakseni, riipii yhä. Ja sitä en kohdannut kertaluontoisesti, vaan monesti.

Yhteisöpedagogi-opiskelijana tulen valmistumaan nuorisotyön ammattilaiseksi. Juuri edellisessä vuodatuksessani painotin niitä asioita, jotka mielestäni ovat avainasemassa ihmisen kehityksessä - hyvä itsetunto ja vahva itseluottamus. Hyvä itsetunto sisältää vahvan itsetuntemuksen - missä minä olen hyvä, missä voisin kehittyä, millainen minä olen. Vahva itseluottamus puolestaan kantaa vaikeidenkin haasteiden yli - se on tietynlaista omanarvontuntoa, uskoa omaan itseensä ja omiin mielipiteisiinsä. Nämä ovat niitä ominaisuuksia joita tarvitaan niin nuorena kuin aikuisenakin - ja jokaisen aikuisen velvollisuus on mielestäni niitä nuorissamme vaalia ja kasvattaa.

Niinpä koen edelleen eräänlaisena loukkauksena ne aikuisten naurahdukset, "sä olet niin nuori vielä.."  "nämä ovat aikuisten asioita" ja "ymmärrät sitten aikuisena" kommentit. Ne loukkasivat syvälle nuorta sielua, joka oli tosissaan mielipiteensä kanssa. Ja hauskintahan on, että kannan suurinta osaa niistä mielipiteistä edelleen - heikompien oikeudet, maailmanrauhan eteen työskentely sun muu "nuoren mustavalkoisen maailman hölynpöly" on mielestäni edelleen ihan yhtä tärkeää.

Yksi tärkeimpiä asioita, jonka nykyisin alzheimeria sairastava ukkini opetti, oli se, ettei tosissaan olevalle lapselle saa nauraa. Vaikka lapsen puhevika tai itse asia olisi kuinka hullunkurinen, mutta hän sitä tosissaan selittää, on loukkaavaa ja epäkunnioittavaa saattaa hänet naurunalaiseksi. Niin lapsi, nuori kuin aikuinenkin ansaitsee tulla kunnioittavasti kuulluksi.

Nuoren maailma voi olla mustavalkoinen. Aikuisilla voi olla erilaisia näkemyksiä. Tasa-arvoinen keskustelu aikuisen ja nuoren välillä voi silti, ja juuri siksi, olla erittäin hedelmällinen molemmille osapuolille. Tarjota kummallekin enemmän sitä ymmärrystä ja hyväksyntää, millä tästä maailmasta tehdään parempi paikka jokaiselle.

Onneksi omassa nuoruudessani sain aikuisilta moninkertaisesti enemmän kannustusta kuin noita ikäviä kommentteja. Lähipiirini aikuiset valoivat minuun niin paljon itseluottamusta, sitkeyttä, ja "olen hyvä tällaisena, mielipiteeni on arvokas ja kuulemisen arvoinen" -tunnetta, että niillä lähtökohdilla porskutan edelleen rohkeana. Jos voisin, valaisin joka ikiseen nuoreen sen saman määrän rohkeutta, mitä itse olen saanut.

Aikuiset ovat monelle nuorelle jollain tavalla "puolijumalia". Itse ainakin katsoin aikuisia hyvin paljon ylöspäin - sitten aikuisena minäkin olen noin viisas ja hyvä. Kohdalleni osui paljon niitä hyviä, esimerkillisiä aikuisia - ne muutamien mädät kommentit eivät kaataneet uskoa kaikkiin aikuisiin. Nyt sitten, kun olen itse päässyt jossain määrin tähän aikuisten maailmaan, on kohdalle osunut niitä ikävämpiäkin kokemuksia. Aikuisuus tuo tullessaan monelle ihan käsittämättömän itse keksityn oikeuden ylenkatsomiseen, petollisuuteen, törkeyteen ja töykeyteen. Voin rehellisesti sanoa, että usein nuoret ovat ajatuksissaan huomattavasti järkevimmissä jä epäitsekkäämmissä uomissa kuin aikuiset.

Tämän päivän viisaus aikuisille onkin - kuunnelkaa nuoria. Antakaa heidän mielipiteilleen arvo. Se, ettei ole vielä oikeutettu äänestämään ei tarkoita, etteikö ajatusmaailma olisi paljon terveemmällä pohjalla kuin monella niistä, jotka ovat ehdolla. Nykynuorissa kytee ihan mahdoton potentiaali - he alkavat olemaan vapaita kaikesta siitä ryssävihasta, mamukammosta ja homofobiasta, mikä on pitkään kulkenut Suomessa sukupolvelta toiselle. Näillä nuorilla on kyky nähdä ihminen kansalaisuuksien ja muiden ominaisuuksien takaa. Nämä nuoret ymmärtävät luonnon resurssien rajallisuudesta paljon enemmän kuin monet aikuiset. Vaalitaan me aikuiset noita, ja monia muita hyviä ominaisuuksia mitä nuorisomme kantaa. Me saamme olla heistä ylpeitä jo nyt - sillä se, että nuorissa on tulevaisuus, ei ole mitään sanahelinää, vaan aivan mahtavaa faktaa.

Ja lopuksi on pakko vielä laitta Pikku G:n Valta lapsille -biisin sanat, joissa lienee ajatuksen aihetta jokaiselle. Pikku G on näitä asioita omalla kohdalla mitkä ovat kulkeneet nuoruudesta aikuisuuteen - sanoituksissa on paljon hyviä pointteja yhä edelleen, aikuisen korvin.

on kamalaa nähä nyt ku kattoo maailmaa
kuinka paljon pahaa aikuiset on saanu aikaa
vaik ois koulutusta, päättäjissä ei oo eroo
kaikki aina kumartamas dollarii tai euroo
on sotii ja riistämistä, vastuun siirtämistä
huonoja lausuntoja, sitten niitten kiistämistä
jos ne hyötyy, mut muut kärsii, mitä siitä
eiks kukaan muista enää rakkaut, ja välittämistä
kaikkeen on ratkasuks pommit ja raha
jos omistat niitä ni sä omistat vallan
ne luulee et ne tietää mitä kansa tarvii
paremmin ku kansa ite ja se on harmi
niitten ja muiden tarpeis ei oo yhtymäkohtii
ne tarvii jotai muuta mut muut ruokaa ja kodin
ne tekee täysin mitättömist asioista tärkeitä
pokkuroi ja määrää eikä osaa edes hävetä

huukki x2
anna valta lapsille jos tuntuu silt et
nyt uutiset saa sut vaan surulliseks
anna valta lapsille se kuuluu niille
se säästäs tän maailman ja kulttuurimme

lapset ei kaipaa rahaa tai mainetta
ja ne osaa hymyillä vaikka olis vaikeeta
ne ei kaipaa sotaa vaan rauhaa
ja vaik menis huonosti ne osaa kans nauraa
lapset rakastaa toisiaan ja muita
elämää, leikkiä, eläimii ja puita
oikeita asioit ne tulee niille luonnostaa
ne välittää oikeesti ihmisist ja luonnosta
se ei oo paljo mitä hyvinvointiin vaaditaa
lapset ois valmiit antaa mitä muual tarvitaan
nykyää on hyväuskonen jos uskoo hyvää
ja se on heikkous jos apuu uskaltaa pyytää
syypää kaikkeen pahaan on vallan halu
siks anna valta lapsille, ne ei valtaa halu
ja jos ei joku muutu, joskus lapset valtaa kadut
ja jos siin käy huonosti, oon valmis kantaan vastuu

huukki x2
anna valtaa lapsille jos tuntuu silt et
nyt uutiset saa sut vaan surulliseks
anna valta lapsille se kuuluu niille
se säästäs tän maailman ja kulttuurimme

x2
ne ei haluu rahaa, valta lapsille!
ne ei haluu pahaa, anna valta lapsille!
ne ei haluu valtaakaa, valta lapsille!
anna valta lapsille, saat maailman vastineeks

huukki x2
anna valta lapsille jos tuntuu silt et
nyt uutiset saa sut vaan surulliseks
anna valta lapsille se kuuluu niille
se säästäs tän maailman ja kulttuurimme

Yhteisön kantava voima

"Nykyajan" trendi, jota mm. sosiaalinen media osaltaan buustaa, on tietynlaisen itsenäisyyden ihannointi. Mitä enemmän pystyt tekemään ja saavuttamaan itsenäisesti, sen hienompaa. Mitäs sitten kun ei pysty eikä jaksa? Kun vuorokaudesta loppuu tunnit, kalenteri on täpötäynnä niin pitkälle kun jaksaa selata, ja tekemättömät asiat ovat valtava, epämääräinen vuori? Kroppa huutaa unta, mutta hetkinen elämä ei sitä salli. 

Kirjoitan tätä kokemuksen syvällä rintaäänellä. Ensimmäisen kerran törmäsin näihin fiiliksiin tunnollisena seiskaluokkalaisena. Lopputuloksena puolen vuoden sumea ajanjakso, josta on jäljellä ahdistuneen nuoren päiväkirja ja yksittäisiä muistoja itkuisista öistä. Myöhemmin diagnosoitiin myös masennus. Se talvi kasvatti tytöstä sisukkaan nuoren naisen. Vaihtoehtoina oli jäädä tuleen makaamaan tai nousta jaloilleen. Tärkein oppi tuosta elämänvaiheesta oli omien voimavarojen tiedostaminen. Kasiluokalla arvosanat laskivat hieman  - ei niistä perinteisistä "koulu ei kiinnosta"-syistä, vaan siitä, että en halunnut enää tehdä enempää kuin mihin kykenin. Riitin itselleni.

Vietettyäni edelliset kolme vuotta kotona kahden pienen tytön kanssa, niin että kalenterissa on lähinnä ollut kuukausittain neuvola-aikoja ja sukulaisten syntymäpäiviä, on opiskelujen aloittaminen ollut pieni shokki. Nyt kalenteri kirkuu päivittäin muistutuksia tekemättömistä tehtävistä, palavereista ja deadlineista. Kun koulun jälkeen palaa kotiin, odottaa kirjaimellisesti ovella kaksi lasta ja kaksi koiraa. Isommalla pojallakin olisi asiaa, ja mies kaipaa apua lastenhoidossa. Kun lapset saa unille, pitäisi hoitaa pyykit, tiskit, lelut lattialta - ja sitten tarttua kouluhommiin, vapaaehtoistyön tehtäviin ja muihin velvollisuuksiin. Oma vapaa-aika ja aika parisuhteelle ovat usein viimeisenä listalla, jolloin uni tulee ennen niitä. Liian usein palaverit ja kokoukset kaappaavat ne pari hassua tuntia koulun jälkeen, niin että olen kotona vasta tuossa kotityöt odottaa - vaiheessa. Että sellaista kevyttä opiskelijaelämää täällä. 

Niinpä viime viikot ovat taas palauttaneet mieleen tuon seisaluokkalaisen tytön, joka pään sisällä vannottaa muistamaan ne omat rajat ja tärkeimmät prioriteetit. Muistanhan minä. 

On ihmeellistä, miten ison avun jaksamiselle voi joku toinen ihminen tarjota eleellään. Vanhempani ottivat lapset viikonloppuna yökylään, joten sain pitkästä aikaa juhlia yhteissynttäreitä miehen kanssa läheisimpien ystävien kera. Toisen päivän pyhitimme toisillemme. Hienouden siinä, että saa syödä suklaata ilman että lapset ovat vieressä kinuamassa osaansa, ja että saa katsoa Netflixiä usemman tunnin putkeen (niin ettei tarvitse pausettaa kenenkään pissahädän, ruudun edessä hyppimisen tai kiljunnan takia) ymmärtää vain sellainen, jolle ks. kokemus on suuri harvinaisuus. Ne rakkaat lapsetkin tuntuvat entistäkin rakkaammilta, kun on aamulla saanut nukkua 11 asti, lepuuttaa hermoja ja ladata akkuja koko päivän. Tänään piti hoitajan vapaapäivän takia ottaa tytöt mukaan kouluun - se, että ihanat luokkakaverit auttoivat ruokalassa, juoksivat lasten perässä ja viihdyttivät niitä koko päivän, on minulle paljon arvokkaampaa, mitä osaan ilmaista, ja mitä he ehkä ymmärtävätkään. Iso & nöyrä kiitos!

Ei ole heikkoutta myöntää omaa rajallisuuttaan - se jos joku on inhimillistä. Jo historiaa katsoen, tämä nykyinen yksin pärjäämisen oletus on luonnoton - isot perheet ja yhteisöt ovat aina ennen olleet mukana tukemassa ja kannustamassa. Tämä kaikki itsenäisyyden ja oman taakan kantamisen ihannointi nostaa vaarallisesti sitä kynnystä sanoa, että voisko joku jeesata, mä en jaksa enää. Uskoisin, että lähes jokasella on jonkunlainen kokemus väsymyksestä ja uupumuksesta - kun palaat siihen tunteeseen, mitä toivoisit, että sinulle sanottaisiin tai tehtäisiin? Luultavasti jotain muuta, kun selän takana napisemista tai tahallista ignooraamista. Pienikin ele, oven avaaminen tai kuulumisten kysyminen voi olla vastaanottajalle paljon isompi ja arvokkaampi asia, kuin niiden tarjoaja ymmärtääkään. Se "voinko auttaa noiden tavaroiden kantamisessa?" auttaa todellisuudessa paljon enemmän ja pitempään kuin mitä konkreettisesti tapahtuu. 

Olen työharjoittelunani työstänyt MLL Halikon yhdistyksen kanssa Tukiverkostoa. Sen on tarkoitus tarjota akuutisti apua vanhemmille, mm. jaksamiseen ja väsymykseen liittyvien ongelmien kanssa. Vapaaehtoinen saapuu vierailulle samana päivänä, mahdollisimman pian, tukipyynnön saavuttua - hän tukee, kuuntelee ja auttaa eteenpäin. Kenenkään ei kuulu eikä tarvitse pärjätä yksin. Näitä vapaaehtoisia haetaan nyt - jos asut Halikko/Salo -alueella, ja halua auttaa, tule mukaan! MLL Halikon sivuilta löytyy lisää tietoa Tukiverkostosta, sekä ilmoittautumislomake vapaaehtoisten koulutukseen. 

Hyvä tukiverkosto, yhteisö, kannattelee vaikeidenkin aikojen yli. Yhden ihmisen yksinäisyys voi pahimmillaan vielä muidenkin hengen. Ihan oikeasti. Ei tarvitse miettiä kovinkaan montaa tapausta, joissa joku epätoivoinen on vienyt muitakin mukanaan - mitä jos joku olisi huomannut ajoissa. Kaikkea pahaa ei voi herkillä tuntosarvilla ja avun tarjoamisella estää, mutta monen tien suunnan niillä voi muuttaa. Ennaltaehkäisevästä työstä ei ole tilastonäyttöä "tämä ja tämä tarina olisi päättynyt surullisesti, jollei joku olisi puuttunut". Onnistunut ennaltaehkäisy estää ikävien tilastojen kasvun. Ja tällaista ennaltaehkäisyä - puuttumista, kiinnostumista, välittämistä - voi tarjota jokainen koulutukseen katsomatta. Ole ihminen ihmiselle.