Kotona meillä ei ollut lemmikkejä - vanhemmat onnistuivat hyvin ignooraamaan noin 15 vuoden anelun, vakuuttelun ja vaatimisen. Pikkusiskoni sai ostaa koiran samoihin aikoihin, kun minä muutin pois kotoa. Olin sitten koko lapsuuteni niitä tyttöjä, jotka kaverin luona pyytävät "voitaisko leikkiä teidän koiran kanssa?"
Tämän meidän perheen ensimmäinen lemmikki tuli vähän puolivahingossa. Muutimme nykyiseen kotiimme mieheni ja pojan kanssa - nurkissa pyöri tiivisti kissa, jota aloimme ruokkimaan. Myöhemmin selvisi, että kissa kuului entisille asukkaille. Yhdessä heidän kanssaan sitten sovittiin, että koska kissa oli tullut takaisin vanhaan kotiinsa, niin saa meidän puolesta jäädä tänne. Niin meille muutti Muumi. Noin vuoden päästä aloin pohtimaan, että kissakaveri Muumille voisi olla paikallaan - ja niin hainkin sievän kissanpennun, Myyn, meille. Odotin tuolloin meidän vanhempaa tytärtä - Myy nukkui raskausvatsani päällä päivittäin.
Koirakuume iski minulle viime syksynä, kun nuorempi tytär oli vajaan vuoden. Pian tehtiinkin parin tunnin ajoreissu Ikaalisiin, ja tuotiin tuomisina sekarotuinen koiranpentu, Peppi. Alkuvuodesta totesin, että Pepinkin olisi hyvä saada lajitoveri. Pienen etsinnän jälkeen löytyi Elvis - 2v sekarotuinen. Lisäksi omistan ystäväni kanssa puoliksi eestinhevosen.
Tämä eläinlauma aiheuttaa usein hämmennystä ja "teillähän on pieniä lapsiakin" -kysymyksiä. Toisinaan tekisi mieli sanoa, että juuri siksi meillä on eläimiäkin - ei tässä ole mitään vastakkainasettelua, päinvastoin! Lapset ja eläimet ovat mitä oivallisinta seuraa toisilleen. Lemmikki opettaa lapselle tärkeimpiä elämäntaitoja - ja eläimet nauttivat lasten seurasta.
Meidän koirilla on niin mahdottomat hermot, että ne vievät pinnan pituudessa allekirjoittanutta mennen tullen. Kolmesta lapsesta lähtee paljon ääntä ja liikettä, mutta nuo karvaiset vaan pötköttävät tyytyväisenä stressaantumatta. Kuopus on vielä niin pieni (mutta nopea) että ei ole ihan sisäistänyt eläinten käsittelyn etikettiä - niinpä kuonosta vääntäminen, huulesta kiskominen ja "ratsastaminen" on koettu monta kertaa. Ja silti nuo suhtautuvat edelleen yhtä luottavaisen ymmärtävästi tuohon ipanaan. Käsittämätöntä.
Eläinten käyttö terapiassa on vielä varsin vähäistä verrattuna siihen kaikkeen potentiaaliin, mitä niistä löytyisi. Jos jokaisella lapsella olisi eläinystävä, olisi lasten ja nuorten hyvinvoinnin tilanne huomattavsti parempi - näin uskon. Tämä on niitä asioita, mitä olen halunnut omille muksuilleni mahdollistaa. Kaikki rahanmeno ja vaivannäkö maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin - esimerkiksi juuri tänään, kun vietimme sadepäivää sohvalla pötkötellen. Koirat makoilivat lasten kanssa, ja tytöt kikattivat kun Peppi nuoli heidän kasvojaan. Tuollaiset hetket rakentavat pienillekin lapsille niitä positiivisia tunnemuistoja ja saavat äidin sydämen pakahtumaan onnesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti