Kirjoitan tätä kokemuksen syvällä rintaäänellä. Ensimmäisen kerran törmäsin näihin fiiliksiin tunnollisena seiskaluokkalaisena. Lopputuloksena puolen vuoden sumea ajanjakso, josta on jäljellä ahdistuneen nuoren päiväkirja ja yksittäisiä muistoja itkuisista öistä. Myöhemmin diagnosoitiin myös masennus. Se talvi kasvatti tytöstä sisukkaan nuoren naisen. Vaihtoehtoina oli jäädä tuleen makaamaan tai nousta jaloilleen. Tärkein oppi tuosta elämänvaiheesta oli omien voimavarojen tiedostaminen. Kasiluokalla arvosanat laskivat hieman - ei niistä perinteisistä "koulu ei kiinnosta"-syistä, vaan siitä, että en halunnut enää tehdä enempää kuin mihin kykenin. Riitin itselleni.
Vietettyäni edelliset kolme vuotta kotona kahden pienen tytön kanssa, niin että kalenterissa on lähinnä ollut kuukausittain neuvola-aikoja ja sukulaisten syntymäpäiviä, on opiskelujen aloittaminen ollut pieni shokki. Nyt kalenteri kirkuu päivittäin muistutuksia tekemättömistä tehtävistä, palavereista ja deadlineista. Kun koulun jälkeen palaa kotiin, odottaa kirjaimellisesti ovella kaksi lasta ja kaksi koiraa. Isommalla pojallakin olisi asiaa, ja mies kaipaa apua lastenhoidossa. Kun lapset saa unille, pitäisi hoitaa pyykit, tiskit, lelut lattialta - ja sitten tarttua kouluhommiin, vapaaehtoistyön tehtäviin ja muihin velvollisuuksiin. Oma vapaa-aika ja aika parisuhteelle ovat usein viimeisenä listalla, jolloin uni tulee ennen niitä. Liian usein palaverit ja kokoukset kaappaavat ne pari hassua tuntia koulun jälkeen, niin että olen kotona vasta tuossa kotityöt odottaa - vaiheessa. Että sellaista kevyttä opiskelijaelämää täällä.
Niinpä viime viikot ovat taas palauttaneet mieleen tuon seisaluokkalaisen tytön, joka pään sisällä vannottaa muistamaan ne omat rajat ja tärkeimmät prioriteetit. Muistanhan minä.
On ihmeellistä, miten ison avun jaksamiselle voi joku toinen ihminen tarjota eleellään. Vanhempani ottivat lapset viikonloppuna yökylään, joten sain pitkästä aikaa juhlia yhteissynttäreitä miehen kanssa läheisimpien ystävien kera. Toisen päivän pyhitimme toisillemme. Hienouden siinä, että saa syödä suklaata ilman että lapset ovat vieressä kinuamassa osaansa, ja että saa katsoa Netflixiä usemman tunnin putkeen (niin ettei tarvitse pausettaa kenenkään pissahädän, ruudun edessä hyppimisen tai kiljunnan takia) ymmärtää vain sellainen, jolle ks. kokemus on suuri harvinaisuus. Ne rakkaat lapsetkin tuntuvat entistäkin rakkaammilta, kun on aamulla saanut nukkua 11 asti, lepuuttaa hermoja ja ladata akkuja koko päivän. Tänään piti hoitajan vapaapäivän takia ottaa tytöt mukaan kouluun - se, että ihanat luokkakaverit auttoivat ruokalassa, juoksivat lasten perässä ja viihdyttivät niitä koko päivän, on minulle paljon arvokkaampaa, mitä osaan ilmaista, ja mitä he ehkä ymmärtävätkään. Iso & nöyrä kiitos!
Ei ole heikkoutta myöntää omaa rajallisuuttaan - se jos joku on inhimillistä. Jo historiaa katsoen, tämä nykyinen yksin pärjäämisen oletus on luonnoton - isot perheet ja yhteisöt ovat aina ennen olleet mukana tukemassa ja kannustamassa. Tämä kaikki itsenäisyyden ja oman taakan kantamisen ihannointi nostaa vaarallisesti sitä kynnystä sanoa, että voisko joku jeesata, mä en jaksa enää. Uskoisin, että lähes jokasella on jonkunlainen kokemus väsymyksestä ja uupumuksesta - kun palaat siihen tunteeseen, mitä toivoisit, että sinulle sanottaisiin tai tehtäisiin? Luultavasti jotain muuta, kun selän takana napisemista tai tahallista ignooraamista. Pienikin ele, oven avaaminen tai kuulumisten kysyminen voi olla vastaanottajalle paljon isompi ja arvokkaampi asia, kuin niiden tarjoaja ymmärtääkään. Se "voinko auttaa noiden tavaroiden kantamisessa?" auttaa todellisuudessa paljon enemmän ja pitempään kuin mitä konkreettisesti tapahtuu.
Olen työharjoittelunani työstänyt MLL Halikon yhdistyksen kanssa Tukiverkostoa. Sen on tarkoitus tarjota akuutisti apua vanhemmille, mm. jaksamiseen ja väsymykseen liittyvien ongelmien kanssa. Vapaaehtoinen saapuu vierailulle samana päivänä, mahdollisimman pian, tukipyynnön saavuttua - hän tukee, kuuntelee ja auttaa eteenpäin. Kenenkään ei kuulu eikä tarvitse pärjätä yksin. Näitä vapaaehtoisia haetaan nyt - jos asut Halikko/Salo -alueella, ja halua auttaa, tule mukaan! MLL Halikon sivuilta löytyy lisää tietoa Tukiverkostosta, sekä ilmoittautumislomake vapaaehtoisten koulutukseen.
Hyvä tukiverkosto, yhteisö, kannattelee vaikeidenkin aikojen yli. Yhden ihmisen yksinäisyys voi pahimmillaan vielä muidenkin hengen. Ihan oikeasti. Ei tarvitse miettiä kovinkaan montaa tapausta, joissa joku epätoivoinen on vienyt muitakin mukanaan - mitä jos joku olisi huomannut ajoissa. Kaikkea pahaa ei voi herkillä tuntosarvilla ja avun tarjoamisella estää, mutta monen tien suunnan niillä voi muuttaa. Ennaltaehkäisevästä työstä ei ole tilastonäyttöä "tämä ja tämä tarina olisi päättynyt surullisesti, jollei joku olisi puuttunut". Onnistunut ennaltaehkäisy estää ikävien tilastojen kasvun. Ja tällaista ennaltaehkäisyä - puuttumista, kiinnostumista, välittämistä - voi tarjota jokainen koulutukseen katsomatta. Ole ihminen ihmiselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti